Äitiys

* Sis. mainoslinkkejä

Ennen kuin tulin raskaaksi ajattelin aina, että tulen liikkumaan raskausajan aktiivisesti. Toisin kuitenkin kävi. Raskaus on sujunut pääosin todella hyvin ilman mitään komplikaatioita, joten sen puolesta liikuntaa olisin voinut harrastaa aivan samalla tavalla, kuin ennenkin.

Alkuraskauden pahaolo ja väsymys sai kuitenkin unohtamaan liikunnan. Niihin vielä yhdistettynä Krakovan huono ilmanlaatu, joka ei varsinaisesti motivoinut lähtemään ulos edes ”happihyppelylle”.

Ensimmäisellä kolmanneksella hikiliikunnan sijaan venyttelin (joskus), joogasin muutamia liikkeitä ja niinä päivinä, kun energiaa oli edes vähän enemmän tein kevyitä lihaskuntojumppia kotona. Koko ajan mieltä varjosti ajatus siitä, että liikun niin vähän. Tiesin, että pahaolo ja väsymys ei helpota vain vajoamalla syvemmälle väsymykseen, mutta liikkumaan lähteminen oli helpommin sanottu kuin tehty.

Minun täytyy sanoa, etten ole aikaisemmin osannut kuvitellakaan raskaushormoonien valtavaa voimaa muuttaa koko kehoa ja mieltä. Nyt puolestaan löytyy täydet sympatiat niille naisille, jotka eivät raskaana kykene liikkumaan lainkaan tai saavat syödyksi pelkästään keksejä.

Raskaushormoonien lisäksi liikunnan vähäisyys on saanut mielen ja kehon sekaisin. Huomaan vähäisen liikunnan vaikuttavan erityisesti mielialaan, joka ei muutenkaan ole raskauden aikana ollut sitä mitä se normaalisti on.

Minulle, joka olen pääosin aina todella positiivinen, onnellinen ja iloinen on alakuloisuus ollut raskauden kaikkein vaikein oire (alun pahan olon jälkeen). Tuntuu absurdille käsitellä mielessään asioita, joita ei oikeastaan edes ymmärrä.

Miten alakuloisuus voi hiipiä mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta oikeastaan ilman mitään varsinaista syytä? Miten voin kokea oloni niin riittämättömäksi ja miksen innostu asioista samalla tavalla, kuin aikaisemmin, vaikka nyt kaikki on oikeasti paremmin kuin koskaan?

Olin koko viime viikonlopun todella allapäin. Sunnuntaina alakuloisuus kärjistyi siihen, että itkin puolet päivästä niin paljon, että naama oli vielä maanantainakin turvoksissa.

Tiedän, että yksin ei kannattaisi jäädä huonon fiiliksen kanssa, mutta kaikkein pahimmassa alakuloisuuden tunteessa on todella, painotan siis t-o-d-e-l-l-a, vaikea puhua edes kaikkein rakkaimmilleen tunteista. Varsinkin, kun tuntuu, ettei edes itse ymmärrä omia ajatuksia ja tunteita.

Näissä tilanteissa tietää, että läheiset haluaa vain parasta ja yrittää auttaa, mutta kun omat ajatukset ovat aivan hukassa tuntuu jopa ahdistavalta kuulla neuvoja ja vinkkejä mitä kannattaisi tehdä.

Kyllä sitä itsekin ymmärtää, että puhuminen, ystävien kanssa mukavien asioiden tekeminen, liikunta ja rentoutuminen auttaa. Mutta silloin kun on oikeasti todella paska olla, ei tee mieli puhua, saati lähteä kahville ystävän kanssa. Salille suuntaaminen on viimeisenä mielessä, kun mieli on mustana.

Olen lukenut nyt paljon raskauden aikaisesta masennuksesta ja yllättynyt siitä miten yleistä se on. Joillakin se saattaa mennä jopa niin pitkälle, että joutuu syömään masennuslääkkeitä raskauden aikana. Minulle masennus sanana on tuntunut aina kaukaiselta. Elämässäni on toki ollut vaikeita asioita, niin kuin jokaisella meistä, mutta olen aina pystynyt käsittelemään surua mielessäni läpikäymällä tai puhumalla asioista jollekin toiselle.

Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu siltä, että asioita ei voikaan käsitellä, vaan ne todella pitää vain käydä läpi karusti tuntemalla. Huonoa oloa ei aina pysty vain pyyhkimään pois, mutta sen voi hyväksyä.

Raskauden ensimmäisten kuukausien tunnemyrskyjen jälkeen olen huomannut, että kaikkein paras tapa itselleni on antaa huonolle ololle ja alakuloisuudella tilaa. Pahimman alakulon iskiessä annan tunteiden tulla pintaan ja hyväksyn ne sen sijaan, että yritän väkisin löytää syytä niille.

Tällöin ne häviää paljon nopeammin, kuin jos yritän selvittää mielessäni tunteiden taustaa tai alan vellomaan asioita eteen ja taakse. Muutama todella syvä hengitys ja pahan olon hyväksyminen auttaa kiinnyttämään tähän hetkeen. “Nyt on huono olla, mutta se on ihan ok. Itken koska tuntuu siltä ja sekin on ihan ok”. Turha miettiä mennyttä tai tulevaa vaan antaa tämän tunteen olla ja sitten omalla painolla myös mennä.

Tunteiden hyväksymisen ohella myös liikunnan (vähäisenkin!) merkitys on ollut valtava. Joogan jälkeen koen olon onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Lyhyt kävelylenkki saa hymyn huulille.

Tänään salilla käynnin jälkeen koin olevani energisempi kuin moneen päivään. Vielä, kun saisi liikunnan osaksi jokaista päivää niin, että se olisi helppoa. Jotenkin niin äärettömän ristiriitaista, kun samaan aikaan tietää, että liikunta tuo mielettömän hyvän olon, mutta silti sen aloittaminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hankalalta, kuin nyt.

Tämän postauksen kirjoittaminen ei todellakaan ollut helppoa.

Myönnän, että julkisen blogin (ja vielä hyvinvointiin painottuvan) kirjoittajana koen jotenkin velvollisuudeksi pitää positiivista fiilistä yllä täällä ja niinhän olen aina halunnutkin tehdä.

Varsinkin tällaisena aikana, kun olen oikeasti onnellisimmassa ja kiitollisimmassa tilanteessa, kuin koskaan, toivon voivani välittää mahdollisimman paljon hyvää ja onnellista fiilistä blogin kautta.

Toivon kuitenkin, että myös nämä hyvin avoimet ja rehelliset sanat voivat auttaa toista samassa tilanteessa olevaa. Itse olen saanut paljon tukea siitä, että olen lukenut muiden kokemista tunteista ja ymmärtänyt, etten todellakaan ole näine päättömine alakuloisine tunteineni yksin.

Ja yksin niiden tunteiden kanssa ei todellakaan kannata jäädä, vaikka miten vaikealta tuntuisi pyytää apua.

Apua kannattaa pyytää ajoissa ja myös oma terveyden tila on hyvä tarkistuttaa. Puhti.fi kauttaa saa helposti tilattua laajan terveystakastuksen. Testit on helppo varata ja ottaa, jonka jälkeen saa pian omalle Puhti sivulle tulokset helposti luettavissa muodoissa.

* Puhti terveystarkastuksen voit tilata tämän linkin kautta.