22.6.2021

Synnytyskertomus

Minun ja Lionelin synnytyskertomus. ♥

Sunnuntai 30 heinäkuuta vuonna 2017 oli aurinkoinen, mutta Helsingissä tuttuun tapaan oli mukava pieni tuulen vire. Olin viimeisimmilläni raskaana ja laskettuaika oli mennyt jo ajat sitten.

Otin jokaviikkoisia raskauskuvia päivällä, kun huomasin, että vatsaa alkoi välillä ihan pienesti kipristellä. Tuossa kohdin en edes vielä ymmärtänyt, että kyseessä on nyt ihan oikeat supistukset. En ollut koko raskauden aikana kärsinyt lainkaan supistuksista, joten en tiennyt mitä synnytyksessä tuleman pitää.

Lähdimme puolen päivän jälkeen nauttimaan Eetun kanssa lounassalaatit Hietsun kauppahallin kulmille venesataman eteen. Lounasta syödessä huomasin, että nyt alkaa vatsan kipristelyt olla säännöllisiä ja päättelin supistusten vihdoin alkaneen. Olin samaan aikaan äärimmäisen innoissani, mutta myös jännittynyt. Nyt se sitten tapahtuu ihan oikeasti, meille syntyy pian vauva!

Otimme vielä Kauppahallin Robertsista mulle mukaan jäätelön ja nautiskelin sitä terassilla, vaikka välillä pitikin hengitellä supistusten läpi.

Kotiin kävellessäkin sain muutamaan kertaan pysähtyä, vaikka matka oli lyhyt.

Kotona päätin, että kuuntelen vain kehoa ja annan sen tehdä tehtävänsä. Pyörittelin lantiota jumppapallon päällä ja käytin hengitystä ja ääntä supistusten kohdalla. Lämmin suihku teki myös hetken aikaa hyvää, mutta olisin tarvinnut jonkun erillisen jakkaran ja jaloilla pehmusteita, joihin nojailla. Iltaa kohden aloin olla jo väsynyt ja kaipasin lepoa ja unta.

Makoilimme Eetun kanssa sängyllä supistusten välissä ja Eetu silitteli minua erityisesti käsivarsista. Sen huomasin olevan todella isona apuna supistusten kohdalla. Hyvin hellä sormilla käsivarsia edestakaisin sivelevä pieni kosketus. Olin etukäteen ajatellut, että kaipaan jatkuvaa puolison vierellä oloa ja esimerkiksi hierontaa alaselälle, mutta huomasin, että monesti paras oli olla, kun sain vain keskittyä oman kehoni kanssa ja kuitenkin tiesin, että Eetu on ihan lähellä.

Yöllä supistukset vähitellen voimistui. Tässä kohtaa pärjäsin vielä todella hyvin kipujen kanssa, mutta oli tosi vaikea miettiä, että kannattaako jo lähteä sairaalaan. Asuimme lähellä Naistenklinikkaa, mutta taksimatka sairaalaan mietitytti silti. Soitimme sairaalaan ja sieltä sanottiin, että on ihan ok tulla, joten nappasimme sairaalakassin ja lähdimme ulos odottamaan taksia. Muistan edelleen elävästi miten nojailin meidän taloa vasten supistusten läpi hengittäen, kun odotimme taksin tuloa.

Saatiin iso tilataksi, johon otettiin mukaan pyyhe siltä varalta, että lapsivedet olisivat menneet autossa.

Matka sairaalaan tuntui paljon pidemmälle mitä se oikeasti oli. Jännitin koko matkan miten kestän supistukset autossa, vaikka ihan hyvinhän ne siinäkin meni. Auton töyssyilut toki tuntui aavistuksen ikäviltä..

Perille päästyä muistan miten vastaanotossa oli nuiva tunnelma ja tuli heti sellainen fiilis, että saanko lähteä samantien takaisin kotiin..:D

Ilmoittautuessamme minulle tuli kova supistus ja tuntui, kuin kaikki olisi vaan tuijottanut ja odottanut, että minun pitää heti nyt ilmoittaa ja kertoa jotain ja itse vain halusin vaipua omaan kuplaani.

Pääsimme hetken päästä tutkimushuoneeseen, jossa kätilö vaikutti jopa yllättyneeltä, kun olin auennut 4cm. Tässä kohtaa siis sain heti luvan siirtyä synnytyssaliin. Olin toivonut ammetta ja suureksi ilokseni sainkin ammehuoneen. Päästyäni synnytyssaliin aloin rentoutua ja tunnelmasta tuli huomamattavasti mukavampi. Kätilö oli aivan ihana ja kuunteli ja oli lukenut synnytystoivelistani. Sain olla synnytyshuoneessa rauhassa ja omissa oloissani Eetun kanssa.

Supistukset kovenivat yön aikana välillä erittäin paljon, mutta ammeessa olo helpotti oloani ihan merkittävästi. Pystyin siellä liikkumaan ja liikuttamaan itseäni sopivasti ja nojailemaan kaiteisiin. Lämmin vesi tuntui ihanalle. Huone oli pimeä ja todella tunnelmallinen. Eetu oli ammeen vieressä ja piti käsistä kiinni. Jossain kohtaa Eetu myös sai nukuttua tunnin tai kaksi ja minä olin omassa synnytyskuplassani. Käytin paljon matalaa humina ääntä, joka auttoi paljon.

Aikaisin aamulla tehtiin sisätutkimus, jota pidin todella ikävänä. Se tuntui keskeyttävän koko synnytyskuplani. Palelin ihan hirvittävän paljon, kun jouduin nousemaan ammeesta. Olisi pitänyt olla paljon enemmän vaatteita mukana lämmittämässä. Vessassa käyminen alkoi myös olla todella haastavaa, kun tuntui että rentoutuminen oli vaikeaa.

Sisätutkimusta tehdessä todettiin, että olen 8cm auki ja tässä kohtaa tuli mieletön fiilis, jes kohta on vauva täällä ja tämähän on mennyt ihan älyttömän hyvin. Minä pystyn tähän!

Juuri ennen vuoron vaihtoa ihana kätilö kävi vielä antamassa viimeisiä vinkkejään ammeessa synnyttämiseen (pääsin ammeeseen vielä takaisin) ja toivotti paljon tsemppiä. Voi kun tämä kätilö olisi ollut vasta tässä seuraavassa vuorossa.

Kun kätilön vuoro vaihtui, muuttui tunnelma täysin päälaelleen. Kiire, ahdistus, murhe ja huoli saapui synnytyssaliin. Koin, että enää se en olekaan minä, joka synnyttää vaan sairaala.

Tässä kohtaa alettiin vaatia, että kalvot puhkaistaan, jotta saadaan synnytystä nopeutettua.

Minulle on elävästi jäänyt mieleen se, kun aamupäivällä lääkärin vaihtuessa uusi lääkäri kävi ovella huutamassa, että mikä täällä oikein kestää, että nyt ne kalvot puhki! :( Muistan miten kamalalta tuo hetki tuntui. Teki mieli huutaa, että painukaa kaikki vittuun, mulla ei ole mikään kiire, antakaa mun synnyttää ihan rauhassa. Mutta en saanut sanottua juuri mitään.

Vasten omia toiveitani kalvot sitten seuraavaksi puhkaistiin. Koin tässä kohdin kipua, vaikka kätilö kovin vakuutteli, että toimenpide on täysin kivuton. Kalvojen puhkaisun jälkeen tuntui, että minä en enää synnyttänyt vaan nyt vastuussa oli muut ympärillä olevat. Kuuntelin vain käskyjä. Kipu alkoi yltyä ja väsymys oli niin suurta, että olisin vain halunnut irtisanoutua koko hommasta. Sain tässä kohdin ilokaasua, joka auttoi hieman kovimpien kipuaaltojen yli.

Kalvojen puhkaisun jälkeen kaikkein epätodellisin tilanne oli se, kun kätilö teki pian (taas) uudelleen sisätutkimuksen ja totesi, että puhkaisu olikin aiheuttanut sen, että olin avoinna vain 6 cm. Teki tässäkin kohdin mieli huutaa, että laittakaa ne kalvot takaisin ja lähden nyt kotiin synnyttämään yksinäni. :D En ollut ikinä kuullutkaan, että voi todella käydä niin, että kohdun suu ei olekaan enää auki yhtä paljon, kuin ennen kalvojen puhkaisua.

Minut myös piti muutamaan kertaan katetroida, koska vaikka yritin käydä pissalla ei virtsarakosta tullut pissaa vaikka sitä siellä olikin paljon.

Seuraavaksi laitettiin epiduraali, joka vei kaikki supistuskivut. Epiduraalin laittaminen ei tuntunut miltään ja pystyin pysymään aivan paikoillani, vaikka sitä jännitin ensin.

Olin tässä kohdin ollut täysin valmis nukkumaan. Ympärillä oli kuitenkin jatkuvasti ihmisiä ja levosta ei ollut tietoakaan. Oma olo oli todella ahdistunut ja loukattu. Tuntui siltä, kuin minua ei olisi kuunneltu tässä kohdin enää lainkaan. Oksitosiini tippaa laitettiin tulemaan, jotta supistuksista saataisiin kovempia. Aina supistusten kohdalla vauvan sykekin hieman laski.

Alettiin vähitellen puhua sektiosta. Aloin pelkäämään ihan hirveästi. Koin, että minun yli oli ajettu niin henkisesti kuin fyysisesti. Vain kiireellä oli väliä. Silti ihmettelin miksei minun vain voitu antaa olla rauhassa, kun kaikki oli hyvin. Jos kerran osastolla oli kiire, miksi kaikkien piti jatkuvasti olla minun kimpussani, kun olisin toivonut saada olla vain rauhassa.

Epiduraalia sain kolmesti lisää ja jossain kohtaa lääkäri kävi myös tekemässä ultran ja totesi, että vauvan pää on avotarjonnassa (en yhtään ihmettele, jos oli huonossa asennossa, kun en päässyt liikkumaan juuri lainkaan eikä siihen edes kannustettu). Pidin hetken aikaa sellaista pähkinäpalloa jalkojen välissä, jonka toivottiin auttavan lapsen asennon parantumiseen.

Ennen kuin ehdittiin kuitenkaan edes tarkistaa oliko pää siirtynyt parempaan asentoon tuli kirurgi keskustelemaan huoneeseen ja totesi, että hän suosittelee kiireellistä sektiota, koska synnytyksessä on kestänyt niin kauan, eikä edistystä tapahdu.

Siitä vain muutamien minuuttien päästä minua sitten jo kärrättiinkin leikkaussaliin. Samaan aikaan muistan tunteneeni valtavaa helpotusta ja aivan hirvittävää pelkoa. Kohta tämä olisi ohi ja saataisiin meidän pieni vauva syliin. Toisaalta pelkäsin selviänkö itse tästä tilanteesta. Olin niin väsynyt ja aivan todella sekaisin lääkkeistä. Välillä mietin, että pysynkö tajuissani enää minuuttiakaan vai kuolenko nyt tähän. Hoitajat ympärilläni kertoivat jatkuvasti mitä lääkkeitä sain ja mitä sivuvaikutuksia niistä tulee ja, että niihinkin saa sitten lääkettä. Voin fyysisesti niin huonosti, että tahdoin vain luovuttaa ja siirtyä ulkopuolelle omasta kehosta. Koin, ettei minulla ollut enää mitään otetta minuun itseeni. Kuin olisin katsonut kaikkea tapahtunutta ulkopuolelta.

Lionel syntyi 31.7.2017 kello 17.16 täyden kympin maailman rakkaimpana ja täydellisimpinä poikana. Hetki, kun kuulin Lionelin itkun ensimmäistä kertaa pysyy ikuisesti sydämessäni. En saanut kokea ensimmäisiä hetkiä itse Lionelin kanssa ja siitä olin alkuun äärimmäisen surullinen. Kävin yksin läpi tapahtunutta monta kertaa suuren surun ja kyyneleiden kanssa. Jälkeenpäin ajateltuna olisin tarvinnut mahdollisimman pian ihan valtavasti henkistä tukea ja apua synnytyksen käsittelyyn, mutta sulkeuduin erittäin haavoitettuna omaan kuoreeni.

Onneksi osasin myöhemmin hakea apua ja olen päässyt asian kanssa sinuiksi. Yksin en kuitenkaan tästä prosessista olisi päässyt eteenpäin. Olen ikuisesti kiitollinen heille, jotka ovat auttaneet minua synnytystrauman läpikäymisessä.

Edelleenkin on monta asiaa, jota olisin tehnyt toisin synnytyksessä ja olisin toivonut monen asian menneen eri tavoin. Tapahtuneeseen en voi kuitenkaan vaikuttaa, mutta onneksi omaan ajatusmaailmaani voin. Koin synnytyksessä trauman, jota oli alkuun erittäin vaikea käsitellä. Ylös nousseet tuntemukset olivat todella voimakkaita, enkä osannut ottaa niitä vastaan. Häpesin montaa asiaa ja ajattelin, etten voi puhua asioista, kun lopputuloksena oli kuitenkin terve täydellinen lapsi.

Synnytyksen jälkeen alkoi toipumiseni ja matka äidiksi kasvamiseen.

Lue sektiosta ja siitä toipumisesta tarkemmin seuraavasta postauksesta:

Sektio ja siitä toipuminen 

You Might Also Like

10 Comments

  • Reply
    Katariina Kuronen
    22.6.2021 at 12:06

    Ihanaa, että oot saanut käydä synnytystraumaa läpi ja pystyt nyt siitä avoimesti kertomaan. Ja se, että sait terveen ja maailman rakkaimman ja ihanimman lapsen, ei missään nimessä tarkoita sitä ettet saisi tuntea pahaa oloa kokemuksestasi. ❤️ Sua kohdeltiin tosi ikävästi synnytyksessä ja se on tosi harmi.

  • Reply
    Erica
    22.6.2021 at 12:30

    Todella ikävää että jäi tuollaiset fiilikset :( Ikinä ei saisi kyllä henkilökunta käyttäytyä noin. Itselläkin on jäänyt jotain juttuja hieman harmittamaan omassa synnytyksessä ja/tai lapsivuodeosastolla mutta eihän näissä auta kuin oppia ja käsitellä pois ne asiat.

  • Reply
    Pauliina
    22.6.2021 at 17:29

    Voisi jopa sanoa, että minäkin odotin tätä synnytyskertomusta 4 vuotta. Myötä elin 2017 sun raskautta kun itsekin odotin esikoista. Omakin ensimmäinen synnytykseni oli hyvin lääketieteellinen ja koin myös siitä häpeää jälkeenpäin. Onneksi olet hakenut traumaasi apua. Ja toivon sydämestäni että pääset kokemaan eheyttävän synnytyksen vielä. ❤️

  • Reply
    Miia
    22.6.2021 at 20:12

    On niin tärkeää, että näistä puhutaan! Ihan hirveän monella on samanlaisia kokemuksia ja pari läheistäni ei omien traumojen vuoksi halua lisää lapsia.

    Itselläni ei vielä lapsia ole mutta juuri tälläistä pelkään käyvän synnytyksessä – että en enää itse olisi vastuussa vaan se ulkostettaisiin muille, vaikka minähän siellä synnytän ja tunnen itseni ja kehoni paremmin kuin kukaan muu.

    Ihanaa, että sait apua trauman käsittelemiseen ja että kirjoitit tämän.

  • Reply
    Kristaliina
    22.6.2021 at 21:21

    Kaikelle on kuitenkin kriteerejä ja eiköhän lääkärit ihan niiden mukaan mennyt.. Itse ponnistamista voi verrata maratoniin, joten ei mikään helpoin suoritus pitkän avautumisen jälkeen, joten tuossa on varmasti mietitty sinunkin jaksamista, jos tilanne on koettu pitkittyneeksi. Avotarjontakin kiinnittyneenä on semmoinen, ettei se vauva siitä enää alateitse tule, joten tällöin on ihan turha pitkittää synnytystä ja on protokollien mukaista edetä kiireelliseen sektioon. Synnytys on toki aina erilainen hetki kaikille ja sairaalassa toimitaan niin, että synnytystoiveita toki kuunnellaan tilanteen mukaan, mutta lopputuloksena on se elävä vauva, mutta sydänäänien dipit ja kaikki muu seuranta kyllä vaikuttavat siihen miten edetään. Onneksi olet päässyt käsittelemään asioita, kun ne mieleesi jäivät. Mutta tästäkin huomaa, ettei kaikkea vaan voi kontrolloida ja jossain tilanteissa pitää vaan osata ottaa apu vastaan eikä loukkaantua. Jos jonkun käytös (ehkä ovelta huutava lääkäri) on jäänyt ikävänä mieleen, aina voi antaa rakentavaa palautetta.

    • Reply
      Eeva
      24.6.2021 at 06:44

      Mitä tarkoitat, ettei vauva synny alateitse, jos on kiinnittynyt avotarjontaan? Minä olen synnyttänyt alateitse avotarjonnassa, ei ollut ongelmia eikä kukaan edes viitannut sektion mahdollisuuteen.

    • Reply
      Miia
      24.6.2021 at 08:03

      “– Mutta tästäkin huomaa, ettei kaikkea vaan voi kontrolloida ja jossain tilanteissa pitää vaan osata ottaa apu vastaan eikä loukkaantua”

      Olis hirveintä saada tämmönen kommentti sen jälkeen, kun puhuis omista synnytystraumoistaan.

      Synnytys on naiselle yksi elämän isoimpia tapahtumia ja siitä jäänyt trauma vaikuttaa niin moneen asiaan.

      Koskaan, ei koskaan, synnyttäjän omaa kokemusta tule vähätellä. Se on yhdentekevää kuinka protokollien mukaan on toimittu jos synnyttäjä kokee ettei ole tullut kuulluksi, hänen toiveitaan ei ole otettu huomioon ja synnytyksestä on jäänyt kiireen tuntu – silloin ei olla onnistuttu.

      Itse haaveilen kotisynnytyksestä juurikin siksi, että minä itse saan ohjata tapahtumaa kehoani kuunnellen eikä niin, että sairaala päättää mitä tapahtuu ja minut, itse synnyttäjä, sivuutetaan.

    • Reply
      Miia Mäkinen
      24.6.2021 at 08:20

      “–Mutta tästäkin huomaa, ettei kaikkea vaan voi kontrolloida ja jossain tilanteissa pitää vaan osata ottaa apu vastaan eikä loukkaantua”

      Olis hirveintä saada tämmönen kommentti sen jälkeen, kun puhuis omista synnytystraumoistaan.

      Synnytys on naiselle yksi elämän isoimpia kokemuksia ja siitä jäänyt trauma vaikuttaa niin moneen asiaan.

      Koskaan, ei koskaan, synnyttäjän omaa kokemusta tule vähätellä. Se on yhdentekevää kuinka protokollien mukaan on toimittu jos synnyttäjä kokee ettei ole tullut kuulluksi, hänen toiveitaan ei ole otettu huomioon ja synnytyksestä on jäänyt kiireen tuntu – silloin on epäonnistuttu. Ja pahasti.

      Synnytyksen ei tulisi koskaan olla mikään liukuhihnahomma, joka nyt vain hoidetaan protokollien mukaan kiireesti pois alta – vaan aivan mieletön, elämää suurempi tapahtuma, jossa pääroolissa on itse synnyttäjä, joka omilla tuntemuksillaan ohjaa tapahtumaa ja kätilöt ja muut ovat vain taustalla, auttamassa. Jokainen synnytys on yksilöllinen ja jokainen äiti tuntemuksineen on yksilö.

      Valtaosalla omista läheisistänikin synnytys on ollut traumaattinen ja sitä on käsitelty vielä vuosien päästä. Tulisikohan kenties jonkun muuttua nykyisessä synnytystavassa?

  • Reply
    Katariina Kuronen
    22.6.2021 at 21:56

    Mielenkiinnolla luen teidän muidenkin kommentteja aiheesta. Oon aina miettinyt että miksi synnytys on sellainen aihe, josta moni nainen ei halua puhua tai se jotenkin sivuutetaan nopeasti. Ehkä syy on tässä että monilla on traumat ja niin iso häpeä asiasta.

  • Reply
    Linnea
    23.6.2021 at 23:39

    Moi Mona,

    Minun oli nyt pakko kirjoittaa. Olen lukenut blogiasi jo vuosia enkä ole koskaan mitään kommentoinut. Nyt koin, että on pakko, sillä halusin rohkaista sinua ja kertoa, että et ole yksin tuntemustesi kanssa.
    Samaistun vahvasti tuntemuksiisi. Itsellä on ensimmäisen synnytyksen jäljiltä hyvin vastaavanlaisia fiiliksiä ja meni pitkään, että ymmärsin edes itse, että synnytys oli jättänyt minulle isot traumat. Kävin vuosi synnytyksen jälkeen pelkopolilla synnytystä käymässä läpi, mutta aika ei silloin vielä ollut kypsä enkä saanut käynnistä oikein mitään irti. Meni ihan itkemiseksi vaan. Monta vuotta meni niin, että synnytyksestä puhuminen tuntui aina hankalalta ja se, miten kaikki oli mennyt ja miten olin silloin tilanteeseen reagoinut jotenkin nolotti ja ahdisti minua. Pitkään haaveet toisesta lapsesta olivat vain kaukaisia ajatuksia ja surullisena ajattelin, että en ikinä uskaltaisi lähteä uudelleen synnyttämään. Koin suurta surua asiasta. Sitten kuitenkin viiden vuoden jälkeen jokin vain kolahti….oikeanlaisia sanoja ja oikeanlaista kohtaamista gynekologin kanssa keskustellessa. Silloin päätin uskaltaa ja se päätös tuntuikin yhtäkkiä ainoalta oikealta. Haaveet kävivät toteen ja nyt katselen vauvaa, joka tuhisee untaan tuossa vieressä ja koen valtavaa kiitollisuutta hänestä ja siitä, että sain toisenlaisen synnytyskokemuksen, sen eheyttävän ja voimaannuttavan. Se todella on mahdollista. Samalla ensimmäiseen synnytykseen liittyvät ahdistavat tunteet kevenivät. Toivon sydämeni pohjasta, että pääsisit joskus kokemaan vastaavanlaisen tunteen. Hurjasti tsemppiä vauvahaaveisiin. Seurailen täällä lämmöllä mukana, vaikka tapanani ei olekaan kommentoida.

  • Leave a Reply

    Your email address will not be published. Required fields are marked *